Tämä oli se päivä mitä oltiin odotettu. Koko syy meidän Lontoon reissullemme.

Perjantai aamu valkeni ja heräsimme Vilman kanssa hyvin aikaiseen. Aikaero ja tottumukset sai meidät heräämään, eikä herätyksemme ollut edes ehtinyt ajatellakkaan mitään soimisesta. Nousimme reippaina ylös ja minä painuin pesulle. Suihkun raikkaana ja paremmin heränneenä lähdimme aamupalalle, joka oli täysin samanlainen kuin viimeksikin. Olin hämmästynyt siitä kuinka vähän mikään oli muuttunut, vaikka viime visiitistämme oli yli neljä vuotta.




Perjantain suunnitelmiimme kuului London Zoo, jonne suunnistimmekin heti aamusta. Eläintarha aukesi yhdeksältä ja silloinhan me olimme jo Vilman kanssa siellä. Pidimme tiukkaa aikataulua, sillä viimeksi kun olimme London Zoossa, jäimme katselemaan tiikerin pentuja ja koko päivä hurahti pelkkään eläintarhaan, Tällä kertaa selvisimme kohtuullisessa ajassa, vaikkakin alkuperäinen aikataulumme ei taaskaan riittänyt.
Ulkona oli todella lämmin ilma ja olo oli kuin missäkin etelässä. T-paidassa sai kävellä ja jäätelöäkin kävimme ostamassa. Bakerstreetin vieressä oleva Regents Park on todella kaunis myös syksyllä, etenkin kun syksyn merkit olivat vielä kovin vähäisiä. Oli ilo kävellä puiston läpi hotellille ja kerätä voimaa auringosta ja lämmöstä, joka Suomen oli jo hylännyt.








Kyllähän jokaisella matkalla pitää rahaakin saada poltettua ja Lontoossa siihen paras paikka on Primark. Tämä oli taas minulle uusia kokoemuksia, sillä shoppailu ei kuulunut viime kertaisen matkamme ohjelmaan. Oxford street oli aivan liian täynnä ihmisiä minun makuuni. En voi sietää suuria väkijoukkoja, töniviä ihmisiä ja meteliä. Kuitenkin tämäkin oli kokemus, eikä ihmisjoukko häirinnyt niin paljoa, sillä palasin Oxford streetille myöhemminkin tällä matkalla.
Primark oli tapaus itsessään. Liikaa vaihtoehtoja, ihmisiä ja liian vähän tilaa. Jos olette katsoneet miltä black friday näyttää yhdysvalloissa, tältä Primark näytti. Ihmiset pyörivät jättimäisten ostostensa kanssa ja napsivat mukaansa kaiken mikä vain tarttui. Tiputimme paidan koristamme ja olin menossa nostamaan sitä, niin joku oli jo vienyt sen. Niin hätäisiä ihmiset olivat. Eikä hinnat edes olleet niin huomattavasti pienempiä kuin muualla. Siis kyllä ne olivat halvempia, mutta eivät niin paljoa, että olisin ymmärtänyt sen hysterian mikä kaupassa vallitsi.




Ostokset tehtyämme lähdimme hotellille vaihtamaan vaatteita. En matka päivityksissä esittele suuremmin ostoksiani, vaan teen erikseen London haul tekstin, jossa keskitytään sitten pelkästään kaikkeen mitä tarttui mukaani. Tahdon pitää matka kertomukseni, lojaaleina vain matkalle. Ostokset voi esitellä erikseenkin.





Tosiaan pikainen vaatteiden vaihto ja kohti Picadilly Circusta. Kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, olimme ostaneet liput teatteriin. Esityksenä oli Les Miserables, joka on kaunis näytelmä ja jonka olin jo pitkään tahtonut nähdä. Elokuva versio on yksi lemppareistani ja odotukseni olivat suuret teatteri versiota kohtaan.
Olimme hieman myöhässä omasta aikataulustamme, mutta ajoissa esityksessä. Paikkamme eivät olleet hääppöiset, mutta näimme kuitenkin aivan hyvin. Suomeen verrattuna minun on pakko kehua äänentoistoa. Kävimme pari viikkoa sitten Vilman kanssa katsomassa Myrskyluodon Maijan, Helsingin kaupunginteatterissa ja jopa siellä en aina meinannut kuulla, mitä laulujen sanat olivat. Lontoossa tätä ongelmaa ei ollut. Laulajien äänet olivat mahtavat ja englannin kieltä ymmärsi oikein hyvin. Nautin esityksestä täysin siemauksin ja ihastelin niin laulajien vahvoja ääniä, kuin lavastuksen uskomattomatonta visuaalisuutta. Lavasteet olivat isoja ja todella nerokkaita. Etenkin barrikaadi ja viemäri olivat aidon näköisiä ja barrikaadin mekaaninen ympäri pyörähtäminen jätti minut sanattomaksi. Samat lavasteet jotka olivat olleet pystyssä rappusina ja rakennus telineinä sun muina, pyörähtivät ympäri ja yhdistyivät isoksi barrikaadiksi, jossa näytelmän näyttävä taistelu käytiin.
Toinen josta haluan vielä mainita, oli vaihdot. Näyttelijät, lavasteet, avustajat ja valomies toimivat niin hyvin yhteen, ettei vaihtoja edes huomannut.


Esityksen jälkeen lähdimme metrolla takaisin Bakerstreetille. Ostimme matkan varrelta pirtelöt ja juotuani sen ja ylistettyäni kuinka se oli paras pirtelö, jonka olen koskaan juonut (totta), kävimme nukkumaan. Seuraavana aamuna olisi aikainen herätys.




Jatkuu..

Kyllähän se niin on, että Lontoo vetää puoleensa kuin magneetti. Neljä vuotta siinä meni, mutta nyt viimein pääsin palaamaan.
Tällä kertaa matkusteltiin Vilman kanssa kahdestaan. Jännitystä oli ilmassa, mutta onneksi hyvässä mielessä. Lontoon suuntaan lento oli 8.00 aamulla, mutta pääsimme lähtemään vasta puolen aikaan, sillä Lontoossa oli niin sumuista. Tämä ei meitä suuremmin haitannut, sillä ensimmäiseksi päiväksi emme olleet tehneet suurempia suunnitelmia ja lentokone oli uudempia joka tarkoitti, että jokaisella istumapaikalla oli oma "televisionsa". Lento kului siis Wonder Womanin seurassa. Emme kumpikaan olleet nähneet kyseistä elokuvaa aiemmin. Wonder Woman ei jättänyt kylmäksi ja se palauttikin jonkinlaisen toivon DC:n elokuvia kohtaan.




Pyydän jo tässä kohtaa anteeksi, että joiltain päiviltä on kovin nihkeästi kuvia. Niin paljon kuin rakastankin järjestelmäkameraani ja valokuvaamista, on se aina aika ajoin hirvittävä rasite. Isoissa ihmisjoukoissa pelkään kamerani menevän rikki ja jos haluat ottaa pienemmän käsilaukun, kameraa täytyisi kantaa kaulassa koko ajan, mikä taas ei ole minust kovin turvallista. Joten aina ajoittain päädyin vain jättämään kamerani hotellille.

Lentokentältä oli helppo löytää junaan, jolla pääsikin suoraan Paddingtonin asemalle. Sieltä ostimme viikon Oyster-kortit, joiden avulla lähdimmekin metroon ja kohti Bakerstreetia. Hotelli oli sama kuin viimeksi Lontoossa ollessani, joten osasin reitin jo valmiiksi, eikä hotellia tarvinut etsiä. Valitsimme saman hotellin, sillä se oli kohtuullisen hintainen ja sijainniltaan loistava. Bakerstreetilta pääsee metrolla miltein mihin vain ja se olikin suurin syy hotelli valintaan. Lisäksi viime kerran kokoemuksella, tiesin hotellin olevan siisti ja henkilökunnan olevan mukavaa. Pieniähän huoneet olivat, eikä mitään ylellisyyksiä löytynyt, mutta me emme niitä kaivanneetkaan.

Emme kuitenkaan saaneet huonettamme vielä, vaan jätimme laukkumme hotellille ja lähdimme Camdeniin. Tämä oli minulle uusi kokemus, sillä olin kuullut Camdenin markkinoista, mutta emme olleet sinne viimeksi ehtineet. Katu näytti uskomattomalta kaikkine koristeineen ja kauppoja riitti. Siellä olisi saanut helposti käytettyä kokonaisen päivän. Me kuitenkin suunnistimme kadun läpi markkina alueelle, joka olikin nähtävyys itsessään. Vilma oli aiemmin kertonut minulle sen olevan sokkelo, mutten ollut tajunnut kuinka sokkelo. Ensimmäisen talon läpi käveltyämme, tulimme pihalle ja taas seuraavan talon läpi ja sitten olinkin jo eksyksissä. Jossain kohtaa en ollut edes varma, missä kohtaa olimme kadulla ja missä talon sisällä. Paikka oli kuitenkin mahtavan näköinen ja jos en olisi tehnyt päätöstä olla ostamatta turhaa rojua, olisin varmasti langennut ostamaan montakin tavaraa. Ruokaa ostin sen sijaan liikaakin.








Camdenista ulos löydettyämme, lähdimme KFC:n kautta takaisin hotellille. Tällä kertaa saimme huoneenkin. Se oli kovin pieni, paljon pienempi kuin viimeksi ja hetken mietimme jo, mahtuuko meidän matkalaukut edes huoneeseen. Sopu sijaa antaa, piti kuitenkin paikkansa tässäkin kohtaa ja mahduimme loppujen lopuksi ihan hyvin.




Pienen laittautumisen jälkeen lähdimme jälleen matkaan, sillä eihän me oltu tultu hotellille istumaan. Määränpäänä oli tällä kertaa Westminster, sillä minun oli pakko päästä näkemään vanha ystäväni jo ensimmäisenä päivänä. Kyseessä oli siis tietenkin Lontoon kellotorni, Bigben. En tiedä miksi, mutta minulla on pakkomielle tähän kyseiseen kelloon. Bigben on yksi hienoimpia asioita mitä olen nähnyt ja voisin ihailla sitä monta tuntia putkeen. Tällä kertaa kellotorni oli kuitenkin verhottu, eikä sitä juuri näkynyt, mutta kyllähän se majesteettinen oli silti.
Kiersimme pienen lenkin Thamesin ympäriltä ja palasimme metroon.

Seuraava pysäkki oli Piccadilly Circus. Lähdimme tänne itseasiassa etsimään ruokaa. Sitä ei kuitenkaan koskaan löytynyt ja päädyimme takaisin Bakerstreetille syömään. Piccadilly ei kuitenkaan jäänyt turhaksi pysäkiksi, sillä kävimme ostamassa teatteriliput, seuraavan illan Les Miserables esitykseen. Olin jo kauan haaveillut kyseisen näytelmän näkemisestä ja kyllähän me sen verran teatterinuoria ollaan Vilman kanssa, että jotain oli pakko päästä katsomaan.




Bakerstreetiltä löytyi sitten viimein ruokapaikka, vaikkakin Pizza Hut. Minä en kuitenkaan ollut koskaan käynyt siellä, joten tämäkin kävi seikkailusta. Ruoka oli oikein hyvää, emmekä Vilman kanssa edes jaksaneet koko pitsaa. Tämä on siis harvinaista ja siksi mainitsemisen arvoista.
Lopulta palasimme hotellille. Jalat olivat kipeät jo ensimmäisen päivän jälkeen ja Vilman äidin viilentävä jalkasuihke oli kyllä elämän pelastaja. Uni maittoi aikaeron ja aikaisen herätyksen jälkeen.




Jatkuu..