Kyllähän se niin on, että Lontoo vetää puoleensa kuin magneetti. Neljä vuotta siinä meni, mutta nyt viimein pääsin palaamaan.
Tällä kertaa matkusteltiin Vilman kanssa kahdestaan. Jännitystä oli ilmassa, mutta onneksi hyvässä mielessä. Lontoon suuntaan lento oli 8.00 aamulla, mutta pääsimme lähtemään vasta puolen aikaan, sillä Lontoossa oli niin sumuista. Tämä ei meitä suuremmin haitannut, sillä ensimmäiseksi päiväksi emme olleet tehneet suurempia suunnitelmia ja lentokone oli uudempia joka tarkoitti, että jokaisella istumapaikalla oli oma "televisionsa". Lento kului siis Wonder Womanin seurassa. Emme kumpikaan olleet nähneet kyseistä elokuvaa aiemmin. Wonder Woman ei jättänyt kylmäksi ja se palauttikin jonkinlaisen toivon DC:n elokuvia kohtaan.

Pyydän jo tässä kohtaa anteeksi, että joiltain päiviltä on kovin nihkeästi kuvia. Niin paljon kuin rakastankin järjestelmäkameraani ja valokuvaamista, on se aina aika ajoin hirvittävä rasite. Isoissa ihmisjoukoissa pelkään kamerani menevän rikki ja jos haluat ottaa pienemmän käsilaukun, kameraa täytyisi kantaa kaulassa koko ajan, mikä taas ei ole minust kovin turvallista. Joten aina ajoittain päädyin vain jättämään kamerani hotellille.

Lentokentältä oli helppo löytää junaan, jolla pääsikin suoraan Paddingtonin asemalle. Sieltä ostimme viikon Oyster-kortit, joiden avulla lähdimmekin metroon ja kohti Bakerstreetia. Hotelli oli sama kuin viimeksi Lontoossa ollessani, joten osasin reitin jo valmiiksi, eikä hotellia tarvinut etsiä. Valitsimme saman hotellin, sillä se oli kohtuullisen hintainen ja sijainniltaan loistava. Bakerstreetilta pääsee metrolla miltein mihin vain ja se olikin suurin syy hotelli valintaan. Lisäksi viime kerran kokoemuksella, tiesin hotellin olevan siisti ja henkilökunnan olevan mukavaa. Pieniähän huoneet olivat, eikä mitään ylellisyyksiä löytynyt, mutta me emme niitä kaivanneetkaan.

Emme kuitenkaan saaneet huonettamme vielä, vaan jätimme laukkumme hotellille ja lähdimme Camdeniin. Tämä oli minulle uusi kokemus, sillä olin kuullut Camdenin markkinoista, mutta emme olleet sinne viimeksi ehtineet. Katu näytti uskomattomalta kaikkine koristeineen ja kauppoja riitti. Siellä olisi saanut helposti käytettyä kokonaisen päivän. Me kuitenkin suunnistimme kadun läpi markkina alueelle, joka olikin nähtävyys itsessään. Vilma oli aiemmin kertonut minulle sen olevan sokkelo, mutten ollut tajunnut kuinka sokkelo. Ensimmäisen talon läpi käveltyämme, tulimme pihalle ja taas seuraavan talon läpi ja sitten olinkin jo eksyksissä. Jossain kohtaa en ollut edes varma, missä kohtaa olimme kadulla ja missä talon sisällä. Paikka oli kuitenkin mahtavan näköinen ja jos en olisi tehnyt päätöstä olla ostamatta turhaa rojua, olisin varmasti langennut ostamaan montakin tavaraa. Ruokaa ostin sen sijaan liikaakin.








Camdenista ulos löydettyämme, lähdimme KFC:n kautta takaisin hotellille. Tällä kertaa saimme huoneenkin. Se oli kovin pieni, paljon pienempi kuin viimeksi ja hetken mietimme jo, mahtuuko meidän matkalaukut edes huoneeseen. Sopu sijaa antaa, piti kuitenkin paikkansa tässäkin kohtaa ja mahduimme loppujen lopuksi ihan hyvin.




Pienen laittautumisen jälkeen lähdimme jälleen matkaan, sillä eihän me oltu tultu hotellille istumaan. Määränpäänä oli tällä kertaa Westminster, sillä minun oli pakko päästä näkemään vanha ystäväni jo ensimmäisenä päivänä. Kyseessä oli siis tietenkin Lontoon kellotorni, Bigben. En tiedä miksi, mutta minulla on pakkomielle tähän kyseiseen kelloon. Bigben on yksi hienoimpia asioita mitä olen nähnyt ja voisin ihailla sitä monta tuntia putkeen. Tällä kertaa kellotorni oli kuitenkin verhottu, eikä sitä juuri näkynyt, mutta kyllähän se majesteettinen oli silti.
Kiersimme pienen lenkin Thamesin ympäriltä ja palasimme metroon.

Seuraava pysäkki oli Piccadilly Circus. Lähdimme tänne itseasiassa etsimään ruokaa. Sitä ei kuitenkaan koskaan löytynyt ja päädyimme takaisin Bakerstreetille syömään. Piccadilly ei kuitenkaan jäänyt turhaksi pysäkiksi, sillä kävimme ostamassa teatteriliput, seuraavan illan Les Miserables esitykseen. Olin jo kauan haaveillut kyseisen näytelmän näkemisestä ja kyllähän me sen verran teatterinuoria ollaan Vilman kanssa, että jotain oli pakko päästä katsomaan.




Bakerstreetiltä löytyi sitten viimein ruokapaikka, vaikkakin Pizza Hut. Minä en kuitenkaan ollut koskaan käynyt siellä, joten tämäkin kävi seikkailusta. Ruoka oli oikein hyvää, emmekä Vilman kanssa edes jaksaneet koko pitsaa. Tämä on siis harvinaista ja siksi mainitsemisen arvoista.
Lopulta palasimme hotellille. Jalat olivat kipeät jo ensimmäisen päivän jälkeen ja Vilman äidin viilentävä jalkasuihke oli kyllä elämän pelastaja. Uni maittoi aikaeron ja aikaisen herätyksen jälkeen.




Jatkuu..