Viimeistä viedään tämän matkan blogikirjoituksissa, enkä voi uskoa, että sain oikeasti tämän "sarjan" valmiiksi. Yleensä matka merkinnät jää ensimmäiseen osaansa, eivätkä koskaan jatku. Mieleni tekisi joskus kirjoitella tiivistetysti juttua ensimmäisestä Lontoon matkastani, sillä sille tapahtui juuri kuvatunlaisesti. Mutta se jää odottelemaan omaan vuoroaan.

Viimeisen päivän käytimme lähinnä kaupungin hyvästelyyn. Pakkasimme aamulla kaiken valmiiksi ja luovutimme huoneen. Hauskana yksityiskohtana täytyy minun mainita, että hotellin siivooja muisti minut viime vierailultamme. Sanoi että kuulostan ja näytän edelleen irlantilaiselta. Minä kun olin viimeksi luullut sen johtuneen hiusteni punaisesta väristä.
Matkasimme ensimmäiseksi Westminsteriin, sillä halusin hyvästellä Big Benin. Ja tällä kertaa otin kameranikin mukaan, sillä ilma oli kaunis ja muistikortilleni mahtui vielä runsaasti kuvia.




Päätimme uhmata kohtaloa ja lähteä etsimään yhtä tiettyä ravintolaa, jossa olimme ensimmäisellä reissulla käyneet. Vilma ei tiennyt lainkaan minne olimme menossa ja osan aikaa en minäkään. Luullessamme eksyneemme, löysimmekin yhtäkkiä perille. Olin niin tyytyväinen istuessani bubin penkkiin ja avatessani ruokalistan. Saimme kuitenkin pian kuulla, ettei bubin keittiö ollut vielä auki. Pettymykseni oli suuri, sillä olimme tulleet pitkän matkan metrolla tätä varten, mutta eipä siinä auttanut muu kuin lähteä etsimään toista ruokapaikkaa. Ruokaa oli pakko nimittäin saada, sillä olimme jatkamassa matkaamme hotellin kautta suoraan lentokentälle.




Päädyimme lopulta menemään ensimmäiseen vastaan tulevaan ravintolaan. Ruoka oli hyvää, mutta laskua saimmekin odotella aivan liian kauan. Puoliksi juosten lähdimme kohti metroa ja siitä hotellia. Nappasimme laukut mukaan ja palasimme metroon. Paddingtonilla vaihdoimme Heatrow Expressiin ja sillä lähdimme kohti lentokenttää. Kiireen, juoksemisen ja panikoinnin jälkeen, ehdimme lopulta ihan hyvin lennollemme, vaikka minä olin jo luopunut toivosta. Vilma pysyi onneksi rauhallisena ja lopulta monta kokemusta rikkaampana nousimme koneeeseen. Minä hyvästelin Englantia ja Vilma käsirasvaansa, jonka oli unohtanut kassiinsa ja menettänyt turvatarkastuksissa.